Tiikerillä Ratsastaminen: Teismin ja Ateismin Tuolla Puolen

Seuraten tästä, ennen aiheemme positiivisen osan käsittelyä, minun tulisi palata siihen, mitä sanottiin aiemmin tarkentaessamme sitä, mikä oli saavuttanut tai oli saavuttamassa kriisipisteen modernissa maailmassa. Olen selittänyt, että sosiaalisella tasolla kriisi koski porvarillista yhteiskuntaa ja sivilisaatiota. Henkisestä näkökulmasta katsoen puhuin ’emansipaation’ prosessin kaksinaisesta aspektista, mikä on johtanut nykyiseen tilanteeseen: ensin sen puhtaasti tuhoisaa ja regressiivistä aspektia, sitten kuten se kohtaa erilaistuneen ihmistyypin täyden sisäisen vapautumisen riskialttina haasteena. Koskien jälkimmäistä aspektia, esittäisin sen näkökulman, nimittäin, että yksi dissoluution prosessia edesauttaneista syistä on ollut yhden tosiasian hämmentynyt havaitseminen: tunne siitä, että kaikki uskonnollisuuteen liittyvä viimeaikaisessa lännessä, erityisesti kristinusko, kuuluu ”liian inhimilliseen” ja millä on hyvin vähän mitään tekemistä todellisten ylimaailmallisten arvojen kanssa, sen ohella, että se on yleisenä ilmapiirinä ja sisäisenä asenteena hyvin yhteensopimaton korkeamman ihmistyypin kykyihin ja kutsumuksiin nähden.

Erityisesti, tärkeä tekijä on ollut kristinuskon silvottu luonne verrattuna muiden traditionaalisten muotojen kanssa; silvottu ja typistetty, koska se ei omaa ”esoterismia”, metafyysisen luonteen omaavaa sisäistä opetusta tavallisille ihmisille opetettujen totuuksien ja uskondogmien tuolla puolen. Ne lisäykset, joita edustavat satunnaiset ”mystiset” kokemukset ja ovat vain vähän ymmärrettyjä, eivät voi korjata tätä kristinuskon olennaista puutetta. Tästä johtuen nk. vapaan ajattelun esiinnousun seurauksena ilmennyt tuhoamisen työ oli niin helppoa, siinä missä erilaisessa, täydessä traditiossa, yksinkertaisen uskonnollisen tason yläpuolella olevien opetusten läsnäolo olisi todennäköisesti estänyt sen.

Minkä Jumalan kuolema on julistettu? Nietzsche itse vastaa: ”Vain moralismin Jumala on valloitettu.”1 Hän kysyy myös: ”Onko järkeä käsittää Jumalaa hyvän ja pahan tuolla puolen?”2 Vastauksen tulee olla myönteinen. ”Riisukoon Jumala moraalisen nahkansa, ja tulemme näkemään hänen ilmenevän uudelleen hyvän ja pahan tuolla puolen.”3 Se, mikä on näin ollen kadonnut, ei ole metafysiikan todellinen Jumala, vaan teismin persoonallinen jumala, mikä on moraalisten ja sosiaalisten arvojen projisaatio sekä tuki inhimilliselle heikkoudelle. Erilainen käsitys Jumalasta ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan olennainen kaikissa suurissa traditioissa ennen kristinuskoa ja sen ohella, ja ei-dualismin periaate on niissä myös hyvin ilmeinen. Nämä toiset traditiot tunnistivat maailmankaikkeuden perusteellisena pohjana periaatteen, mikä edeltää kaikkia antiteesejä ja on ylivertainen niihin nähden, mukaan lukien yksipuolisesti käsitetyn immanenssin ja transsendenssin.

Tämä antoi olemassaololle – kaikelle olemassaololle, mukaan lukien sille osalle sitä, mikä ilmenee ongelmallisena, tuhoisana ja ”pahana” – ylivertaisen oikeutuksen, mihin pyrittiin vapautuneen maailmankuvan kautta, tullakseen varmennetuksi nihilismin tuhojen tuolla puolen. Itse asiassa Zarathustra ei lausu mitään uutta sanoessaan: ”Kaikki mikä ilmenee, näyttää minusta jumalalliselta tanssilta ja jumalalliselta leikiltä, ja vapautunut maailma palaa itseensä”;4 kyse on samasta ideasta, minkä hindulaisuus antaa hyvin tunnetussa symbolissaan alastoman jumalan Shivan tanssista ja leikistä. Toisena esimerkkinä voisimme muistaa samsaran (tulemisen maailma) ja nirvanan (ehdollistumaton todellisuus) ylimaailmallisen ykseyden opin, mikä on esoteerisen viisauden ehdoton vuorenhuippu. Välimeren alueella viimeisen mysteeri-vihkimyksen sanonta ”Osiris on musta jumala” viittaa samalle tasolle; tähän voitaisiin mukaan lukea myös neoplatonismin sekä muutamien korkean tason mystikkojen opetukset koskien metafyysistä, ei-persoonallista ja ylipersoonallista Yhtä, ja niin edelleen – aina William Blaken allegoriaan ’Taivaan ja Helvetin Avioliitosta’ ja goethelaista ideaa ”vapaan katseen” Jumalasta, joka ei tuomitse hyvän ja pahan mukaan, mikä idea tulee vastaan myös muinaisesta lännestä aina kaukoitämaiseen taolaisuuteen saakka. Näemme kaikista äärimmäisimmän todisteen tästä viisaudesta askeetikon sanoissa, joka oli tulossa eurooppalaisen sotilaan murhaamaksi: ”Älä huijaa minua! Sinäkin olet Jumala!” Kuten esipuheessa on tullut ilmi, tällaiset horisontit ovat asteittain hävinneet näkyvistä. Buddhismin ja taolaisuuden kohdalla on hyvin ilmeistä, että ne ovat siirtyneet metafyysiseltä tasolta uskonnolliselle ja antaumukselliselle tasolle, regression merkeissä, mikä johtuu alkuperäisen sisäisen opetuksen jakautumisesta ja profanaatiosta, mitä useimmat ihmiset eivät ole kykeneviä ymmärtämään ja seuraamaan.5 Lännessä käsitys pyhästä ja ylimaailmallisesta antaumuksellisin ja moraalisin tavoin, mitkä kuuluivat muissa järjestelmissä yksinomaan populaareihin ja regressiivisiin muotoihin, tulivat vallalla oleviksi ja kaikkea muuta kuin poissulkeviksi.

Meidän tulisi mainita, kuitenkin, että jopa kristillisessä maailmassa on esiintynyt Johanniitta -mystiikan laitamilla joitakin viitteitä tulevaisuuden korkeamman vapauden aikakaudesta. Fioren Joachim (Joachim of Fiore) sanoi, että ’Kolmas Aika’, mikä olisi Isän ja Pojan aikakausia seuraava Hengen aika, olisi vapauden aikakausi; ja ”Vapaan Hengen Veljet” julistivat samoilla linjoilla ”anomiaa”, vapautta Laista, hyvästä ja pahasta, tavoilla, joilla edes Nietzschen yli-ihminen ei olisi uskaltautunut julistamaan. Kaikuja näistä odotuksista voidaan löytää itseltään Jacopone da Todilta, kun hänen Hymni Pyhälle Köyhyydelle ja sen Kolminaiselle Taivaalle6kertoo meille ”älä pelkää Helvettiä, älä toivo Taivasta” ja, että yksilön tulisi ”olla iloitsematta mistään hyvästä, eikä surra mitään vastoinkäymistä”; kun hän viittaa ”hyveeseen, mikä ei kysy miksi” ja menee niinkin pitkälle kuin hyveen hylkääminen, ottaen kaikki asiat ”hengen vapaudessa”, tämän ollessa hänelle todellisen ”köyhyyden” sisäinen ja symbolinen merkitys.

Kaikesta tästä vedettävä johtopäätös on, että joukko käsitteitä, joita pidetään kristillisessä lännessä olennaisena ja korvaamattomana mille tahansa ”todelliselle” uskonnolle – teismin persoonallinen jumala, moraalinen laki taivaan ja helvetin sanktioineen, kaitselmuksellisen järjestyksen rajoittunut käsite ja maailman ”moraalinen ja rationaalinen” finalismi, pitkälti emotionaalisella, sentimentaalisella ja ali-älyllisellä pohjalla lepäävä usko – kaikki nämä ovat vieraita olemassaolon metafyysiselle visiolle, kuten on traditionaalisessa maailmassa hyvin osoitettu. Jumala, jota vastaan on hyökätty, on Jumala, joka on kaiken tämän yksinomaan uskonnollisen systeemin painovoiman keskus. Mutta itse asiassa tämä voi avata horisontit uudenlaiseen olennaisuuteen niille, jotka hyväksyvät voimansa haasteena – voitaisiin jopa sanoa heidän uskonaan korkeammassa mielessä – kaikki ne hajoamisen prosessit, jotka sivilisaatio on suunnallaan viime aikoina ottanut. ”Moraalinen nahka” putoaa Jumalalta, joka on lakannut olemasta ihmisten oopiumi, tai vastakappale sille pikkumaiselle moraalille, millä porvarillinen maailma korvaa suuremman moraalin. Mutta olennainen ydin, niiden juuri mainittujen metafyysisten opetusten edustamana, pysyy tuhoutumattomana heille, jotka kykenevät havaitsemaan ja elämään ne, pysyy tavoittamattomana kaikille nihilistisille prosesseille ja kestää kaiken hajaannuksen.

Tämän olennaisen selkeytyksen ja näkökulmien laajentamisen jälkeen, olemme nyt valmiita kokoamaan kaiken niistä teemoista joita olemme käsitelleet, joilla voi olla positiivista arvoa sille ihmistyypille kenestä olemme kiinnostuneet. Mitä tulee maailmankuvaan, olemme tekemisissä todellisuuskäsityksen kanssa, mikä on vapautettu hyvän ja pahan kategorioista, mutta metafyysisellä, ei naturalistisella tai panteistisella perustalla. Olemus ei tiedä mitään hyvästä tai pahasta, eikä myöskään asioiden suuret lait, eikä Absoluutti. Hyvä tai paha on olemassa yksinomaan tiettyä päämäärää silmällä pitäen, ja mikä on se standardi millä arvostella tätä päämäärää ja näin ollen korjata olennon tai toiminnan lopullinen lainmukaisuus? Edes Kaitselmuksen teologia ja teistisen teodikean yritykset nostaa esiin moraalisen Jumalan konsepti ei voi pois-käsitellä ajatusta Suuresta Ekonomiasta mikä pitää sisällään pahuuden, missä pahuus on ainoastaan korkeamman järjestyksen yksi osatekijä, ylittäen yksilön ja yksilöiden kollektioiden pienet inhimilliset kategoriat.126

Eurooppalaisen nihilismin hyökkäämä ”toinen maailma”, minkä se on esittänyt puhtaana illuusiona tai tuominnut välttelynä, ei ole toinen todellisuus; se on toinen todellisuuden taso, missä todellinen, ilman tulemistaan negatoiduksi, omaksuu ehdottoman merkityksen puhtaan Olemuksen käsittämättömässä alastomuudessa. Dissoluution aikakaudella tämä on olennainen perusta visiolle elämästä ihmiselle, joka on redusoitunut itseensä, kenen tulee todistaa aina voimansa. Sen vastapuoli on olla keskittynyt tai tehdä itsestään tällainen, tuntea tai löytää ylivertainen identiteetti sisältä itsestään. Kyse on transsendentin ulottuvuuden löytämisestä sisältään, itsensä siihen ankkuroimisesta, tehden siitä pidikkeen mikä pysyy liikkumattomana silloinkin, vaikka ovi lävähtäisi kiinni (mikä on mestari Eckhartin käyttämä kuva). Tästä hetkestä edespäin mikä hyvänsä ”invokaatio” tai rukous muuttuu eksistentiaalisesti mahdottomaksi. ”Jumalan” perintö mitä yksilö ei uskaltanut hyväksyä ei ole Kirilovin selvänäköistä hulluutta; kyse on läsnäolon tyynestä tunteesta ja aineettomasta omistamisesta, ylivertaisuuden suhteesta elämään vaikkakin aivan elämän ytimessä. Syvempi merkitys, mitä ”uudesta aateliudesta” on sanottu, ei eroa tästä lainkaan. ”Jumaluus koostuu tästä: että jumalat ovat olemassa, mutta ei Jumalaa.” Voisimme käyttää mielikuvaa valojuovasta, mikä etenee vailla mitään tarvetta kääntyä takaisin, ja kantaen mukanaan sen valovoimaisen energian ja sen keskuksen impulssin, mistä se on saanut alkunsa. Kyse on myös oman sijaintinsa ehdottomasta vaateesta termein, mikä sulkee pois uskonnollisen kriisin tematiikan, ”Jumalan hylkäämäksi tulemisen kokemisen tunteen”. Tällaisessa tilassa, kyse olisi samasta kuin siitä, että Jumala olisi hylännyt itsensä. Aivan samoin, Jumalan negaatio ei ole mahdollinen: kieltää tai epäillä Jumalaa olisi sama kuin itsensä kieltäminen tai epäily. Kunhan idea persoonallisesta Jumalasta on kadonnut, Jumala lakkaa olemasta ”ongelma”, ”uskon” kohde, tai sielun tarve; termit ”uskovainen”, ”ateisti”, tai ”vapaaajattelija” näyttävät täysin järjettömiltä. On menty molempien asenteiden tuolle puolen.

Kunnes tämä asia käsitetään, voimme osoittaa ehdot joiden avulla käsitellä elämän negatiivisuuteen, tragediaan, kipuun, ongelmiin, ja absurditeetteihin liittyvät eksistentiaaliset haasteet. Seneca sanoi, että mikään ei ole Jumalille mieluisampaa kuin ylivertainen mies, joka kohtaa vastustusta ja kamppailee sen kanssa. Vain tällä tavoin voi hän tuntea oman voimansa – ja Seneca sanoo myös, että urheimmat miehet lähetetään vaarallisimpiin tilanteisiin tai vaikeimpiin tehtäviin, siinä missä selkärangattomat ja heikoimmat jätetään taakse. Tähän liittyen on hyvin tunnettu sanonta: ”Se mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi”.7 Meidän tapauksessamme tämän rohkeuden perusta on ylimaailmallinen ulottuvuus omassa sisimmässä: se julistetaan ja varmistetaan kaikissa kaoottisissa ja hajottavissa tilanteissa, kääntäen ne omaksi eduksemme. Kyse on vastakohdasta fyysisen yksilöllisyyden röyhkeälle kovettumiselle kaikissa mahdollisissa muodoissaan, oli kyse sitten yksipuolisen stoalaisesta tai nietzscheläisestä kovuudesta. Kyse on sen sijaan toiseuden periaatteen tietoisesta aktivaatiosta itsessään ja sen voimasta, kokemuksissa, vielä lisäksi, joita ei vain käydä läpi vaan joita myös etsitään, kuten tulen myöhemmin selittämään. Tämä tulee pitää tarkoin mielessä.

Joissakin tapauksissa nykyisin, todellisuuden shokki ja sitä seuraava trauma voi tarjota mahdollisuuden sellaisen voiman todentamiselle ja kasvattamiselle, mikä ei ole valmiiksi läsnä, mutta mikä herää uudelleen eloon. On olemassa tapauksia, missä vain ohut filmi erottaa Olemuksen (being) periaatteen henkilössä pelkästään inhimillisestä yksilöllisyydestä. Masennuksen, tyhjyyden, tai tragedian tilanteet, joiden negatiivinen ratkaisu on palaaminen uskontoon, voi positiivisen reaktion kautta johtaa tähän havahtumiseen. Jopa joissakin kaikista pisimmälle edenneissä modernin kirjallisuuden esimerkeissä voidaan havaita mielenkiintoisia julkilausumia vapahtumisen hetkistä, mitkä tajutaan keskellä hajoamisen prosessia. Yksi jo aiemmin lainatun kirjailijan esimerkki riittäköön. Henry Miller, kaikkien merkityksettömän elämän kaoottisen hajoamisen merkkien jälkeen, ”koko maailman suureellisen romahtamisen” jättämän typertymisen tunteen jälkeen, puhuu visiosta mikä oikeuttaa kaiken sellaisena kuin se on – ”eräänlainen ikuisuus pysähtyneessä tilassa, missä kaikki on oikeutettua, ylivertaisen oikeutettua”. Yksilö etsii ulkopuolelta tulevaa ihmettä, hän sanoo, ”kun sisällä tikittää mittari eikä ole olemassa kättä, mikä voi tavoittaa tai pysäyttää sen.” Vain pikainen shokki voi tehdä tämän. Tämän jälkeen uusi virtaus nousee olemuksessa. Tämä saa hänet sanomaan: ”Ehkä tätä lukiessa, lukijalla on edelleen käsitys kaaoksesta, mutta tämä kirjoitetaan elävästä keskuksesta ja se, mikä on kaoottista on ainoastaan periferaalista, aivan kuin asiaa sivuavia suikaleita, maailmasta mikä ei enää kiinnosta minua.” Tämä tuo meidät takaisin, tavallaan, yllämainittuihin olemassaolon tasojen repeytymiseen, joilla on voima asettaa erilainen laatu pelkän ”elämän” virtapiireihin.8

1F. Nietzsche, Kritische Gesamtausgabe, 7. painos, osa 3, s. 354. (ed.)

2 F. Nietzsche, The Will to Power, osa 55, paragrafi 4. (ed.)

3 Tämä ”vastaus” ei ilmene samassa yhteydessä kuin kysymys. Olisi ehkäpä ymmärrettävä se pikemminkin

Evolan kuin Nietzschen vastauksena, vaikka se onkin kirjassa lainausmerkeissä. (ed.)

4 F. Nietzsche, Thus Spake Zarathustra, kappale 57, ”The Convalescent”, osa 2. (ed.)

5 J. Evola, The Yoga of Power. (ed.)

6 Jacopone da Todi, The Lauds, käänt. Serge & Elizabeth Hughes (New York: Paulist Press, 1982), 184–86.

(ed.)

7 F. Nietzsche, Twilight of the Idols, ”Maxims and Arrows”, osa 8. (ed.)

8 H. Miller, The Tropic of Capricorn, s. 69. (ed.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: