Beowulf -arvio ja kommentaari

Tässä arvostelussa ja kommentaarissa on vuorossa tarkastella vuonna 2007 tehtyä erinomaista Beowulf -elokuvaa, jonka autenttisesta, omalaatuisesta kuvauksesta ja ohjauksestakin sanomme poikkeuksellisesti sanasen. Tämä Robert Zemeckisin ohjaama elokuva on toteutettu uudehkolla ’performance capture’ tekniikalla, jossa aidot näyttelijät toimivat eräänlaisten sarjakuvamaisten lavasteiden ja maisemien keskellä, näyttelyn itsensä tapahtuessa täysin vailla todellisia lavasteita tai tapahtumapaikkoja. Tämän enempää emme elokuvan teknilliseen puoleen puutu, vaan ensimmäisen elokuva-kommentaarimme tavoin keskitymme myös Beowulfin kohdalla tästä löytyviin hyvin moninaisiin ja syvällisiin esoteerisiin teemoihin.

Jokaiselle sankaritaruista tehdylle elokuvalle uskollisena, myös Beowulfin elokuvaversiossa on otettu taiteellisia vapauksia elokuvataiteen nimissä, ja alkuperäistä sankariepiikkaa on hieman muokattu, jotta siitä on saatu aikaiseksi kokonainen ja yhtenäinen tarina, joka kelpaa elokuvana kuvattavaksi ja näytettäväksi. Beowulfin kohdalla tässä prosessissa on mielestämme onnistuttu ensiluokkaisesti. Elokuvan taustojen sekä tekemisen tutkiminen paljasti meille vielä kaiken lisäksi sellaisia seikkoja tekijöistä ja elokuvan tekemisestä, mikä varmisti meille entistä enemmän uskomustamme siitä, että taiteilijoiden ja tekijöiden itsensä täysin alitajuisesti toteuttamana elokuvat, fantasiatarinat jne. muokkaantuvat monin tavoin vain entistäkin arkkityyppisempään suuntaan.

Kristus-Pantokratorin roolissa ilmentyessään Beowulf on elokuvassa eräällä tapaa demoniseen ansaan langennut henkilö, mutta näin ei tarvitsisi kuitenkaan todellisuudessa välttämättä olla; kyse on eräänlaisesta hienovaraisesta myytin vääristymästä, jolla on kuitenkin hyvin vakavat seurauksensa mikäli se käsitetään implisiittisesti tällä tavoin. Valta ei lähtökohtaisesti turmele, vaikka näin hyvin hyvin helposti maailmassa käykin ja on usein käynytkin inhimillisen heikkouden vuoksi; ainoastaan vallan haluaminen ja sen kahmiminen itselleen on turmelevaa ja lankeemukseen johtavaa. Kuten mm. Gladiaattori -elokuvan pääosan esittäjä asian niin hienosti kyseisessä elokuvassa ymmärsi, valtaan on todellisuudessa oikeutettu vain henkilö, joka ei ikimaailmassa tällaista valtavaa taakkaa itselleen haluaisi. Kysehän on kuin Kristuksen ristin kantamisesta varsin konkreettisella tavoin – mikä vastuu, mikä velvoite! Emme väitä ohjaajan tehneen tätä asiaa tahallisesti tällä tavoin ymmärrettäväksi, mutta halusimme sen joka tapauksessa tässä yhteydessä selkiyttää ennen itse elokuvan kommentaariin menemistä.

Toinen selvennettävä asia liittyy kommentaarissamme käytettyyn terminologiaan: käytämme kommentaarissamme hyvin paljon termiä ’demoninen’, ja tässä yhteydessä tulee ottaa huomioon, että emme käytä sitä ”kristillisessä” merkityksessään jonain lähtökohtaisesti ja olennaisesti paholaismaista asiaa tarkoittaaksemme, vaan yksinomaan aineellisia voimia kuvataksemme, mihin termi demoninen alunperin viittaa. Aineellisten voimien huono tai turmeltunut sovellutus toki paholaismaisuuteen tai lankeemukseen johtaa, ja aineellisten voimien käyttäminen on aina tälle turmeltumiselle alttiimpi prosessi kuin esim. teurginen mietiskely, tätä emme luonnollisesti yritäkään kieltää – päinvastoin. Otettakoon tämä maininta demonismista myös kuitenkin huomioon kommentaariamme luettaessa.

Beowulf kertoo elokuvan alussa olevansa meren synnyttämä ja tämän lapsi. Tämä viittaa kaikkien sankari- ja vapahtajahahmojen luonteeseen ’elävästä vedestä syntyneinä poikina’. Sana Maria voidaan johtaa etymologisesti mm. sanoihin Mare, Meri, Maya, jotka kaikki tarkoittavat vettä tai merta, ja joita symboloidaan alaspäin osoittavalla tasasivuisella kolmiolla. Buddhan äidin nimi on Maya; Karjalan Kuningas syntyy Marjatan lapsena; Kristus syntyy Mariasta, puhdistetusta vedestä ja harhan suurista vesistä, joka merkitsee synneistä puhdistettua ja syntiinlankeemuksen tilasta suoristettua kuolevaista persoonallisuutta, ”kosteaa luontoa, josta jokaisen maagikon tulee itsensä erottaa ja tämän jälkeen tähän korkeampi Itsensä yhdistää”, kuten Julius Evola asian kuvaa teoksesta ’Introduction to Magic’ löytyvästä tekstistään ”kolme tietä”, ja mikä on koko alkemiallisen ’Solve et Coagula’ -prosessin päämäärä. Tästä johtuen Beowulf on meressä ”kuin kotonaan” ja tietää ettei voi hukkua tai eksyä maailman merille, koska meri on hänen äitinsä ja meri on hänet myös synnyttänyt. Tämän vuoksi Beowulf on aikaisemmin uskaltautunut taistelemaan myös alkumeren valtavia hirviöitä vastaan: hän on itse käynyt vastaavat sielunkierrokset jo aikaisemmin läpi, eikä voi tämän vuoksi tulla näiden voittamaksi. Alkumeren hyiset syvyydet ja näiden sisällään pitämät hirviöt tuovat mieleemme sekä raamatullisen Leviathanin, kalevalaisen Ikuturson, kuin myös pohjolan mytologian Huurretursaat, joita myös riimu Thurisaz voimineen osittain symboloi.

Beowulfin ensimmäisestä tosi vastustajasta, vanhan kuninkaan puolituisesta lapsesta Grendelistä, ei ole mitään todellista vastusta Beowulfille, vaikkakin tämän kuolema kyllä aiheuttaa Beowulfille demonisia unia ja myös hänen parhaimpien soturi-ystäviensä kuolemat.Tämä johtuu siitä, että Beowulfin maaginen ja sankarillinen voima on huomattavasti vanhan odinistisen kuninkaan maagista voimaa suurempi, minkä johdosta myös tämän demonisesta lapsesta ei ole Beowulfille mitään todellista vastusta. Ennen demonikuningattaren kanssa lankeemustaan Beowulf käyttäytyy kuin jokainen tosi sankari: hän ei taistele kullan vaan kunnian vuoksi, ja on myös valmis kuolemaan oman totuutensa vuoksi minä päivänä hyvänsä, aivan tosi-aarialaisen sankarin ja soturin tavoin: ”Voitto tai Valhalla” on myös Beowulfin eetos niin elokuvan alussa kuin sen lopussakin, tässä välillä mittavan lankeemuksen läpikäytyään.

Alkuperäisestä Beowulf -epiikasta poiketen elokuvassa Beowulf ei palaakaan takaisin sinne mistä on tullutkin, vaan jää hallitsemaan Tanskanmaata ja myöhemmin koko tunnettua maailmaa, vanhan kuninkaan luopuessa kruunustaan ilomielin, syystä, joka elokuvassa varsin hyvin tulee ilmi; sekä kruunu että valtaistuin ovat kirottuja. Beowulfin, Vanhan Kuninkaan, sekä häntä edeltäneiden kuninkaiden ja mitä ilmeisimmin myös Beowulfia seuraavien kuninkaiden langennut liitto demonikuningattaren kanssa voidaan samaistaa hyvin pitkälti Luciferin lankeemuksena tunnettuun tapahtumaan ja ’taivaallisen ihmisen lankeemukseen’, joka kuvastaa nähdäksemme ’ensimmäisen Aadamin’ lankeemusta aineelliseen ja ajalliseen todellisuuteen, ja mikä Beowulf -tarinan juonta seuraten on jatkunut aina maailman alusta Beowulfin päiviin saakka kirottua veri- ja kuningaslinjaa seuraten.

Liittyen Graalin Maljaa koskevaan perinteeseen, pyrki Julius Evola teoksessaan ’The Mystery of the Grail’ tuomaan esiin ennen kaikkea seuraavat Graalin myyttiiin liittyvät seikat:

  1. Graalin Maljan myytti ei ole alunperin kristillinen vaan Hyperborealainen mysteeri.
  2. Graalin maljaa koskeva legenda käsittelee vihkimysmysteerejä.
  3. Graalin Maljaon aivan erityinen toivon ja tahdon symboli tietylle keskiajan johtavalle luokalle (Ghibelliineille), jotka halusivat uudelleenjärjestää ja -yhdistää koko läntisen maailman kuten se tällöin tunnettiin, Pyhäksi Imperiumiksi, mikä olisi perustuva ylimaailmalliselle, henkiselle perustalle.

Oltiin näistä Evolan esilletuomista seikoista samaa mieltä tai ei, ovat ne kuitenkin pakostakin huomioonotettavia seikkoja silloin, kun Graalin Maljan myyttiä ja sen sisältämää mysteeriä käsitellään vakavasti eri tutkijoiden kesken. Elokuvassa Beowulfin ja Vanhan Kuninkaan roolit kuvastavat tietyllä tapaa siirtymisvaihetta muinaisesta odinismista kristinuskoon, jos kohta Beowulfissa tämä siirtymä ei ole aivan selvä ja musta-valkoinen. Sen sijaan se kuvastaa jossain määrin hyvin historiallista todellisuutta, jonka valossa Beowulf voidaan oman puolimyyttisen roolinsa lisäksi samaistaa elokuva-juonen ’maailman kuninkuuden’ suhteen tiettyyn pisteeseen saakka mm. keskiajan Ghibelliineihin ja heidän yllämainittuun yritykseensä muodostaa yli-kansallinen ykseys ja traditionaalinen Imperiumi koko Eurooppaan, samalla heidän näkemyksensä mukaisesti liiallista paavinvaltaa vastustaen sekä saksalais-roomalaista keisarinvaltaa kannattaen.

Historialle uskollisena myös Beowulf -elokuvassa kristinuskon saapuminen tarkoittaa lähinnä entistä suurempaa kärsimystä ja verenvuodatusta, Beowulfin aloittaessa ensimmäisenä kuninkaana hyvin mittavan maailmanvalloitussuunnitelmansa. Ihmiset itse eivät yksilöitä lukuunottamatta juuri tästä aikakautisesta muutoksesta sisässään muutu, oli kyseessä sitten pakanallisuus tai kristillisyys. Vanha Kuningas sentään on hekumallinen ja aistillinen pakana rehellisesti, jos kohta tämä kuvastaakin lähinnä pakanallisen ajan rappion vaihetta kuin pakanallista traditiota itseään, sen kulta-ajasta puhumattakaan. Tässä mielessä Beowulfin henkilöhahmo ja elokuvan juonikuvio voidaan nähdä eräänlaisena kahden eri tradition yhteen suureen Traditioon yhdistämisen pyrkimyksenä, eikä kommenttimme kristinuskosta olekaan tarkoitettu loukkauksena, vaan yksinomaan konkreettisena historiallisena faktana. Onkin hyvin luultavaa, että samanlainen prosessi olisi tapahtunut joka tapauksessa, olisi ”uudessa traditiossa” kyse sitten ollut joko pakanallisesta, islamilaisesta tai kristillisestä perinteestä. Näin koemme yksinkertaisesti historian opetuksista ja ihmisluonnosta itsestään oppineina. Tuskin Euroopan historia olisi laajassa mittakaavassa ja yleisesti ollut yhtään sen vähemmän verinen, vaikka kristinuskon sijaan 2000 -vuotiseksi viralliseksi uskonnoksi ja perinteeksi olisi muodostunut vaikkapa Keisari Julianuksen valaistunut pakanallisuus tai Rooman valtakunnan sotureiden keskuudessa suosittu mithralaisuus. Vain näyttelijöiden nimet olisivat olleet ehkä erilaiset. Voisimme aivan hyvin muistuttaa, että eivät ne muinaisen maailman pakanat mitään puunhalailijoita olleet; yhtään jälleen puunhalailua itseään väheksymättä, sitä voisimme suorastaan suositella moderneille luonnosta eristäytyneille mikropizza-ihmisille aivan oikeanlaisena ”paluuna luontoon” yhdessä liikunnan ja terveiden elämäntapojen kanssa yleisemminkin.

Beowulf -elokuvan juoni Lohikäärmekruunusta ja Graalin Maljaa muistuttavasta lohikäärmesarvesta viittaa myös yllämainittuun myyttiin kahden voiman, kahden kotkan tai kahden käärmeen yhteensitomisen pyrkimisestä. Elokuvassa tämä ’maailman kuninkuus’ toteutuu hieman demonimaisemmalla tavalla ja Beowulfin lankeemuksen myötä, kuten olemme yllä hahmotelleet. Itse prosessi on kuitenkin lähellä autenttista todellisuutta – ja sitä paitsi, jokainen maailmallinen hallitsijahan on ”anti-kristus” jo hänelle ominaisen roolinsa myötä. Beowulfin elokuva-versiossa Maailman Kuninkuus tulee yksinkertaisesti ilmentyneeksi jo elokuvan juonen logiikan vuoksi demonimaisella tavalla. Beowulfin Kristus-Pantokratorin, Maailman Kuninkaan ja sen pelastajan rooli tulee elokuvassa ilmentyneeksi eräällä tapaa kronologisen jatkumon myötä, hänen korjatessa aiemman demonisen liittonsa seuraamukset elokuvan edetessä ja etenkin sen dramaattisessa loppukohtauksessa.

Demonikuningatar muistuttaa kahta toisistaan näennäisesti eroavaa myyttistä hahmoa, joista toinen on seemiläinen demonikuningatar Lilith, Aadamin ensimmäinen vaimo, joka myytin mukaan kapinoi miestään vastaan ja tämän kapinan seurauksena päätyi demonisten ”kuorien maailman” luojaksi, aivan kuten Beowulf -elokuvassakin asia on kuvattu. Tämä on yksi elokuvan tekijöiden varmastikin omasta piilotajunnastaan inspiraation alaisuudessa tiedottomasti kaivettu myytti, koska itse tekemisprosessissa sitä ei ole – elokuvan selventävät lisäosat ja dokumentit katsoneina – tietoisesti huomioituna myyttisenä aineistona käsitelty.

Toinen näistä demonikuningattaren muistuttamista hahmoista on oman kalevalaisen mytologiamme kultainen neito, jonka Seppä Ilmarinen rakensi vaimoa itselleen halutessaan; demonikuningatar edustaa kultaista, tietyllä tavoin mekaanista, muotojen maailman täydellisyyttä, mutta vailla kuolematonta sielua ja maagista henkeä. On sanomattakain selvää, että hän ei voi lopulta tyydyttää henkisen rakkauden ja sielullisen avioliiton tarpeita, vaan ainoastaan imeä kulloisenkin sankarin elinvoimaa ja käyttää tämän alempaa luontoa hyväksi omiin demonisiin tarkoituksiinsa. Hän on kaunis kuin jumalatar, mitä hän oikeasti onkin, varsin demonisella tavalla tosin, ja hänen viettelystensä edessä sankareidenkin jalat tutisevat, ja hänen käsissään heidän miekkansa sulavat kuin elohopea konsanaan.

Beowulfin langennut liitto demonikuningattaren kanssa ilmenee parhaiten siinä, että kuninkuuden kaksi symbolia tulevat jaetuksi Beowulfin ja demonikuningattaren välillä. Tämä langennut liitto mahdollistaa Beowulfin maagisen manan ja sielullisen voiman valautumisen voimakkaimpaan koskaan nähtyyn ja kohdattuun demoniseen hahmoon, punaiseen tulta syöksevään lohikäärmeeseen. Beolwulf sen sijaan saa tämän liiton ansiosta tai vuoksi itselleen käytännössä maailman herruuden, mutta tekee tämän oman sielunsa kustannuksella. Tässä yhteydessä lieneekin jälleen aika muistuttaa Mestari Jeesuksen sanoista: ”mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän saisi koko maailman itselleen, mutta menettäisi sielunsa”. Myös Beowulf ymmärtää tämän opetuksen elokuvassa katkerimmalla mahdollisella tavalla; hän ei voi käytännössä kuolla kuolevaisesta miekasta, vaikka onkin demonisen kuninkuutensa seurauksena koko maailman valtias. Tämän tosiseikan vuoksi hän ei myöskään elokuvan yhä edemmäs mennessä enää voi oikeastaan sietää bardien ja skaldien hänestä tekemiä sankarilauluja, koska ne ovat kaunisteltu ja hiottu versio varsin raadollisesta totuudesta. Olemme kuitenkin ohjaajalle ja elokuvan tekijöille ikuisesti kiitollisia siitä, että he kuitenkin loppujen lopuksi tekivät Beowulfista juuri niin suuren sankarin kuin tämä on alkuperäisessä epiikassakin, ja sanoisimmeko myyttisessä Todellisuudessa, joka on raadollista inho-realismia todellisempi maailma.

Myöhemmin elokuvassa Beowulfin onnistuu pelastaa oma sielunsa takaisin, jota kaksi valkoista neitoa – hänen vanha vaimonsa ja nuori hovineito – ja näiden pelastaminen hänen oman demonisen lapsensa sydämen irrottamisena ja tätä seuraavana lohikäärmeensurmana symboloivat. Ainoastaan Beowulfin kaltaisen sankarin (lankeemuksen) avulla Lilith -demonikuningattaren on onnistunut lohikäärme ylipäätään synnyttää, koska Beowulfilla on suurin määrä maagista voimaa itsessään kaikkiin edeltäjiinsä nähden. Tämä kuvastaa mm. sitä hengellisen todellisuuden tosiasiaa, että jokainen uudelleensyntynyt sankari- ja pelastajahahmo on aina hieman edeltäjiään ihmeellisempi ja myös kummallisempi henkilö, joka ”titaanien harteilla seistyään” on tullut edeltäjiään suuremmaksi täysin omalaatuisella tavallaan. Mistään kilpailusta tässä prosessissa ei ole kuitenkaan kyse, päinvastoin, ilman edeltäjiään ja seuralaisiaan ei uudelleensyntyneet sankaritkaan kykenisi omaa dharmaansa maailmassa toteuttamaan. Hengellisessä todellisuudessa esim. Väinämöisen, Ódhinnin, Buddhan, Jeesuksen, Mooseksen, Muhammedin tai Krishnan välillä ei ole minkäänlaista riitaa tai epäselvyyttä, vaikka tällainen voi tilanne maailmallisessa, historiallisessa ja kulturaalisessa kontekstissa joskus (tai usein) pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa ollakin; maailmamme ei ole täydellinen paikka, ja me ihmiset vielä vähemmän täydellisiä.

Lohikäärmeensurman yhteydessä Beowulf uhraa oikean kätensä, joka muistuttaa meitä sekä Mestari Jeesuksen sanoista oikean käden uhraamisen merkityksestä, kuin myös muinaisen pohjolan Seppä-Kuningas Aasa-Týrin oikean käden uhraamisesta alempia, elementaarisia ja demonisia voimia kuvaavan suden suuhun, muiden pohjolan jumalten sitoessa samalla kyseisen suden kahleisiin. Lohikäärmeen surmattuaan Beowulf tippuu tämän kanssa yhdessä linnan muurien ulkopuolelle ja kuolee, mikä täydellistää hyvin konkreettisella tavalla hänen traagisen sankariroolinsa.

Beowulfin lohikäärmeenä ilmentynyt poika paljastuu myös lopulta ihmisenkaltaiseksi kultaiseksi olennoksi, jonka voimme nähdäksemme johtaa siihen tosiseikkaan, että hän on ollut Beowulfin sielullisesta ja maagisesta voimasta yhdessä demonikuningattaren kanssa siitetty lapsi; hän on kyllä aitoa kultaa, kuten myös demonikuningatarkin on, mutta hänen elämänhenkäyksensä ja sielunsa on ollut hänen isänsä hänelle antama. Kultaisen ikonin tavoin hän jää kuolleena vain olemaan, aivan kuten ihminenkin, joka esim. muinaisen egyptin eetteriruumiin fyysiseen kehoon sitovilla maagisilla keinoilla on säilytetty. Demonikuningattarella ei sen sijaan kumpaakaan hahmoa vaikuta juuri ikävä olevan, vaan luonteelleen ja seireeni-meduusa -myytille ominaisella tavalla hän elokuvan lopussa jo uutta uhriaan merestä käsin vaanii ja tätä viettelee – epäilemättä tässä jälleen kerran onnistuen. Sillä kuka voisikaan vastustaa tällaisen viettelijättären ääntä ja kutsua, kun luvassa on sentään puolijumalallista seksiä ja maailman kuninkuus? Vastaus tähän ikuiseen kysymykseen jääköön lukijan itsensä pääteltäväksi ja ratkaistavaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: