Kalevala -kommentaari: Ilmarinen ja Kultainen Neito

Tämänkertaisen päivityksemme aiheena on yksi Kalevalan mieltäkiinnittävimmistä mytologisista kuvaelmista, jonka jo otsikkommekin hyvin selvästi paljastaa, eli Kalevalan loppupuolelta löytyvä kuvaus Ilmarisen yrityksestä luoda itselleen oma Pohjanneitonsa kullasta omassa pajassaan, ja yrityksen hylkääminen Väinämöisen puututtua peliin. Tutkailkaamme lyhyesti tätä hyvin mielenkiintoista myyttiä, jolla on oman näkemyksemme mukaan myös historiallis-astrologisia yhtymäkohtia muihin traditioihin, niin erilaiselta kuin myytti ulkoiselta asulta näennäisesti eroaakin toisista samaan mytologis-historiallisiin kuvaelmiin liittyvistä kertomuksista ja traditioista.

Aloittakaamme lyhyesti historiallis-astrologisesta puolesta, ja verratkaamme Kalevalan tarinaa kahteen eri toisistaan paikallisesti eroavaan perinteeseen, vedalaiseen ja heprealaiseen. Aikakaudellisesti voimme nähdä myytin sijoittuvan myös Kalevalan tarinassa Härän astrologiseen aikakauteen, jonka voimme nähdä vedalaisessa perinteessä esiintyvän erityisesti Pyhän Lehmän – tai härän – palvomisena kaikkine myyttisine, historiallisine ja aivan konkreettisine puolineen. Heprealaisesta perinteestä voimme varmastikin kristillisen tradition meille opettaman Kultaisen Härän ja sen palvomisen myytin kaikkine seuraamuksineen, jonka Mooses pyhältä vuorelta kansansa keskuuteen takaisin saapuessaan tuli tuomitsemaan. Tässä voimme historiallisesti nähdä eri aikakausien vaihtumisen symboliikkaa kuten myös viisaan varoituksen olla palvomatta aineellisia rikkauksia tai olla luomatta itselleen epäjumalankuvaa, oli tuo epäjumala sitten konkreettinen mammona tai jokin muu maailmallinen ihanne, jonka todelliseen henkiseen Sampoon sitten samaistammekaan.

Emme mielestämme mene liian pitkälle samaistaessamme tässä yhteydessä Mooseksen tuomion kansalleen ja Väinämöisen tuomion Ilmariselle, sillä kyse on hyvin kahden samaan aikakauteen sijoittuvan tietäjä-viisaan neuvoista ja varoituksista, joiden voimme nähdä liittyvän itse ihmisyyden ongelmaan, nähdään tuo ongelma sitten yksilöllisenä (kuten Kalevalan myytissä) tai kollektiivisena (kuten Raamatun kertomuksessa). Myös pohjoismais-germaanisesta mytologiasta voimme muistaa Audhumbla-alkuhärän, jota kuvataan koko aineellisen maailman luojana; tässä myyttien kudoelmassa ja yhteenkietoutumassa voimmekin ehkä nähdä sivuttavan yhtä hyvin tärkeää inhimillis-psykologista seikkaa: kun ihminen luopuu aineellisen maailman vetovoimasta ja vallasta, esiintyi se missä muodossaan tahansa, voimme nähdä aineen heijastavan Maailman Äitiä itseään.

Tutkikaamme seuraavaksi tarkemmin Kalevalan myyttiä, koska se on kuitenkin tämänkertaisen päivityksemme pääaihe. Ilmeisimmillään myytti on tietysti hyvin yksinkertainen ymmärtää, mikäli allekirjoitamme sen seikan, että ”kaikki myytit ovat totta” ja että Kalevalankin kuvaamat tarinat kertovat jotain olennaista ihmisyydestä ja sen ponnisteluista kohti totuutta. Ilmarinen pyrkii rakentamaan itselleen oman korkeamman minuutensa kuvajaisen – jota hankalasti saavutettavana Pohjanneitona Kalevalassa kuvataan – omassa pajassaan ilman todellisten inhimillisten sankaritekojen suorittamista, jotka Kalevalassa on kerrottu kaukana Pohjolassa suoritettavina haasteina, jotka Pohjolan Emäntä Louhi Kalevalan sankareille asettaa. Louhen olemme aikaisemmin samaistaneet Saturnukseen, tuohon kosmiseen saatanalliseen demiurgiin, jonka tehtävä on kasvattaa ihmistä ja maailmaa vastustuksen periaatteen kautta. Muistakaamme naiseuden symboliikan liittyvän metafyysesti aineeseen ja dualismiin.

Näiden ansiotöiden luonnetta olemme avanneet oman ymmärryksemme kannalta jo aiemminkin, ja joka pohjaa hyvin vahvasti suomalaisten teosofien (esim. J.R. Hannula) aiheesta kirjoittamien tekstien perustalle. Koska erityisesti Ilmarisen myytin kohdalla saamme kohdata alemman kolminaismaailman haasteiden esiintymisen ja niiden lopullisen voittamisen hieman eri tavalla kuin mitä Lemminkäisen ja Väinämöisen myytit näistä haasteista kertovat, kerratkaamme tässä yhteydessä näistä ansiotöistä jo aiemmankin kommentaarimme kuvaamat kolme haastetta, niiden kertoessa jotain hyvin olennaista itse ihmisyyden – manaksen – polun haasteista. Kalevalan kauniisti eläinsymboliikan kautta avaamien avainten avulla nämä kolme haastetta ovat seuraavat:

Jäniksen polku – pelon ja arkuuden problematiikka ja sen voittaminen

Ketun polku – viekkauden ja alemman älyn problematiikka ja sen voittaminen

Suden polku – väkivallan problematiikka ja sen voittaminen

Nämähän muistamme olevan ne kolme polkua, joista Ilmarisen rekeensä ennen aikojaan varastama Pohjanneito häntä soimaa. Jatkakaamme siitä kuinka ne puolestaan liittyvät itse kultaisen neidon takomisen myyttiin.

Ilmarisen takoessa pajassaan itselleen kultaista neitoa, hän pyrkii varmastikin välttämään unelmaneitonsa valmiiksi saadakseen myös nämä kolme haastetta, jotta hänen ei puolijumalallisena sankarihahmona tarvitsisi kohdata omaa inhimillisyyttään. Ilmarisen olemme aiemmissa teksteissämme samaistaneet suomen versioon Luciferista, valonkantajasta, mikä puolestaan liittyy inhimillisessä kehityksessä tuohon meissä kahtiajakautuneeseen ja kaksiteräiseen miekkaan, toisin sanoen alemman järjen (teosofinen kama-manas) ja korkeamman älyn (manas) kaksinaiseen luonteeseen, ja joista alemman on koettava transendoituminen ylempään ennen kuin tuo taivaallinen avioliitto alemman ja ylemmän – Ilmarisen ja Pohjanneidon – välillä on mahdollista.

Kultaisen neidon takomisen myytissä Ilmarinen pyrkii pajassaan – omassa mielessään – tekemään itselleen ihannekuvaa Pohjanneidosta, joka onkin lopulta hänen todellinen itsensä, hänen taivaallinen minuutensa, ja välttämään mm. inhimillisen kehityksen välttämättömät kasvuhaasteet, joita mm. noilla kolmella eläimellä kuvataan, ja jotka voimme samaistaa mm. jopa aivan arkisesti asiaa kuvaten ihmisten parisuhteisiin liittyviin ongelmiin ja niiden voittamiseen: pelkoon kohdata toinen ihminen sellaisena kuin tämä on, petollisuuden, totuudellisuuden ja uskollisuuden ongelmat (joita myös Lemminkäisen myytissä ansiokkaasti kuvataan), sekä suden polun kuvaaman joko hengellisen väkivallan ja tyrannian tai aivan konkreettisen parisuhdeväkivallan problematiikka, joka niin valitettavan yleistä meidän ihmisten maailmassa on, ja jotka kolme monesti kietoutuvat ihmisten maailmassa yhteen mitä surkeimmalla tavalla niin naisten kuin miestenkin osalta; muistakaamme, että Ilmarinen ja hänen Pohjanneitonsa etenkin nykypäivänä kuvaavat ihmisyyttä ylipäätään eivätkä suoranaisesti fyysisiä sukupuolia (toisin on ehkä ollut Kalevalan historiallisina aikoina), ihmisyyden kehityttyä hiljalleen siihen asteeseensa, että miehistä voimme etenkin psykologisesti löytää naisellisia piirteitä ja naisista miehisiä.

Toisin sanoen, Ilmarinen pyrkii rakentamaan omassa mielessään itselleen ja itsestään epäjumalankuvaa, joka on erityisesti luciferisen mielen problematiikkaan erittäin hienosyisesti liittyvä seikka. Pyrkiihän Louhikin haastaessaan Kalevalan sankareita jakamaan Sammon , toisin sanoen, hän yrittää saada Kalevalan sankarit ”palvelemaan kahta herraa”, toisin sanoen, ihmisen tekemään itselleen Luciferista valonkantajan sijaan itse valon, jolloin Lucifer muuttuukin Saatanaksi; ja väistämättä ennen pitkää tehtävät ansiotyöt jäisivät näin ollen jälleen kesken ihmisen astuessa yksipuoleiselle ja varsin kolkolle vasemmalle tielle. Ilmarinen pyrkii pääsemään helpolla, vaikka itse työ kultaisen neidon valmistamiseksi onkin lopulta varsin tuskantäyteinen prosessi, kuten Kalevalakin sen intensiivisenä takomisena kuvaakin. Salaisesta opista muistamme ehkä lainauksen ”hän kärsii ja saa aikaan kärsimystä” demonista asura-luonnetta kuvattaessa. Lopulta Ilmarinenhan onnistuukin työssään, mutta käykin ilmi, että huolimatta kaikesta ulkoisesta loistostaan ja täydellisyydestään kultainen neito ei olekaan elävä, vaan ainoastaan kuollut vaikkakin kaunis tekele jostain sellaisesta, mihin vaaditaan itse ihmisyyden ongelmien ratkomista.

Aiheellisesti Väinämöinen – näkemyksemme mukaan vanhan liiton Kristus-viisauden edustajana – saapuukin sanomaan Ilmariselle, että kultainen neito on sulatettava takaisin ahjoon, koska oikeitakin ansiotöitä on Ilmariselle luvassa. Ei auta, vaikka ihminen rakentaisi itselleen kuinka kauniin kuvajaisen totuudesta, kauneudesta ja rakkaudesta, jos tuo ihanne ei olekaan elävä vaan ainoastaan kaunis symboli. Surullisimmillaan voimme havaita myytin toistumisen nykypäivänä varsin konkreettisesti siinä, kuinka nk. laveylaiset satanistit – alemman järkeilynsä ja muiden ilmaris-paheiden viettelemänä – pyrkivät saamaan itselleen ja maailman markkinoille keinotekoisia rakastajia tai rakastajattaria, jotta voisivat tyydyttää alemman minuutensa seksuaalisia haluja teknologisen epäjumalankuvansa avulla.

Ilmarisen ja kultaisen neidon myytissä voimme ehkä muutenkin nähdä nykypäivään siirrettynä eräänlaista tieteellis-teknologisen sivilisaation ihmisiin luomaa euforista humanistista tunnetta siitä, kuinka muuten niin ansiokkaasti tieteellisesti kehittyneen sivilisaatiomme kaikki ongelmat kuvitellaan kykenevän ratkaisemaan inhimillisen järkeilyn ja suoranaisen tieteisuskon avulla; uskoaksemme kyse on yksi modernin maailman suurista kertomuksista ja faustisista myyteistä, joista Kalevalakin osaa meitä tämän tulkinnallisen avaimen avulla varoittaa; vaikka saisimme koko maailman asiat ja ihmiskunnan maailmalliset asiat korjattua, ei itse ihmisyyteen liittyvät metafyysiset (teologiset, teleologiset jne.) ongelmat ratkeaisi mihinkään, vaan kyse olisi eräänlaisen humanistisen idealismin kompastuskivestä ja utopistisesta ihanteesta, joka katoaisi silmiemme edestä saman tien sen saavuttamisen jälkeen.

Mieleemme tulee mm. proosallinen tarina utopistisesta saaresta, jossa on kaikkea muuta paitsi elämän merkityksellisyys tarjolla. Tämän vuoksi kaikenlainen maailmanparantamisintoilu ja suoranainen humanistinen hybris uskoaksemme kompastuu omaan nilkkaansa yrittäessään paroni von Münchausenin tavoin nostaa itseään suosta omasta hiustukostaan kiinni pitämällä. Tasoittaaksemme humanistiemme raivoa sanokaamme nyt kuitenkin, että tietenkin on syytä kiinnittää huomiota myös maailmallisten asioiden parantamiseen ja ihmiskunnan todellisten ongelmien ratkomiseen, mutta itse ihmisenä olemisen ongelmaa emme usko minkäänlaisen elintason parantamisen tai muun humaanin toiminnan koskaan ratkovan, ei vaikka saisimme koko nykyisen ihmiskunnan maailmalliset ongelmat yhteisellä päätöksenteolla ratkaistua kertaheitolla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: