[Käännös] René Guénon – Seisauspäivien Ovet

Olemme sanoneet, että kaksi seisauspäivien ovea, mitkä ovat sisäänastuminen ja ulosastuminen ’kosmisesta luolasta’, ja mitä tietyt perinteet nimeävät ’ihmisten ovena’ ja ’jumalten ovena’, täytyvät vastata kahta seisausta; ja meidän täytyy nyt tehdä selväksi, että ensimmäinen vastaa kesäpäivän seisausta, eli Ravun merkkiä, ja toinen vastaa talvipäivän seisausta, tai Kauriin merkkiä. Ymmärtääkseen syyn tähän, on tarpeen viitata vuosittaisen syklin jakautumiseen kahteen puoleen, joista toinen on ’nouseva’ ja toinen ’laskeutuva’. Ensimmäinen on auringon liikkeen jakso kohti pohjoista (uttarãyana), kulkien talvesta kohti kesäpäivän seisausta; toinen on on aurngon liike kohti etelää (dakshinãyana), kulkien kesästä kohti talvipäivän seisausta.1 Hindulaisessa perinteessä ’nouseva’ vaihe viittaa deva-yãnaan, ja ’laskeutuva’ vaihe viittaa pitri-yãnaan,2 mitkä tarkkaan vastaavat juuri mainitsemiamme kahden oven nimityksiä: ’ihmisten ovi’ on se, joka suo pääsyn pitri-yãnaan, ja ’jumalten ovi’ on se, joka suo pääsyn deva-yãnaan; niiden täytyy näin ollen olla sijoitettuna kahden vastaavan vaiheen alkuun, näin ollen ensimmäinen täytyy olla kesäpäivän seisauksen aikana, ja toinen talvipäivän seisauksen aikana. Mutta tässä tapauksessa kyse ei ole sisäänastumisesta ja ulospääsystä, vaan kahdesta erilaisesta ulosastumisesta, niin kauan kuin näkökulma eroaa siitä, mikä viittaa erityisellä tavalla luolan vihkimykselliseen rooliin, vaikka se pysyy täydellisen sopivana jälkimmäisen kanssa. Todellakin, ’kosminen luola’ on tässä yhteydessä käsitetty olemuksen ilmentymisen paikkana: tietyssä tilassa ilmentymisensä jälkeen, esimerkiksi ihmistilassa, olenmus eroaa siitä toisen oven kautta riippuen henkisen asteensa saavuttamisen mukaisesti. Toisessa tapauksessa, silloin kun kyse on pitri-yãnasta, sen täytyy palata toiseen ilmentymisen tilaan, mikä luonnollisesti on esitetty takaisinastumisena ’kosmiseen luolaan’. Toisessa tapauksessa, eli deva-yãnassa, ei ole enää takaisinpaluuta ilmentyneeseen maailmaan. Näin ollen, toinen näistä ovista on sekä sisäänastuminen että ulosastuminen, siinä missä toinen on lopullinen ulosastuminen; mutta, koskien vihkimystä, lopullinen ulosastuminen on tarkkaan ottaen lopullinen päämäärä, niin että olennon, joka astui sisään ’ihmisten ovesta’, mikäli se on tehokkaasti saavuttanut päämääränsä, täytyy poistua ’jumalten ovesta’.3

Olemme jo selittäneet, että eläinradan seisauspäivien akseli, mikä on suhteellisesti ottaen vertikaalinen suhteessa tasauspäivien akseliin, täytyy vuosittaisen solaarisen syklin aikana käsittää pohjoinen-etelä polaarisen akselin projektiona. Temporaalisen symboliikan vastaavuus kardinaalipisteiden avaruudellisen symboliikan mukaan talvipäivän seisaus on tavallaan vuoden pohjoisnapa, ja kesäpäivän seisaus on etelänapa, aivan kuten kevätpäivän ja syyspäivän tasaukset vastaavat itää ja länttä.4 Veedalaisessa symboliikassa kuitenkin deva-lokan ovi on sijoitettu koilliseen, ja pitri-lokan ovi lounaaseen; mutta tämä tulisi käsittää pelkästään erityisenä viittauksena siihen suuntaan mihin vuosittaisen syklin kurssi liikkuu. Todellakin, yhdenmukaisena juuri mainitun vastaavuuden kanssa, ’nouseva’ jakso kulkee pohjoisesta itään, ja sen jälkeen idästä etelään; samoin ’laskeutuva’ vaihe etenee etelästä kohti länttä, ja sen jälkeen lännestä kohti pohjoista,5 niin että voitaisiin sanoa entistä suuremmalla tarkkuudella, että ’jumalten ovi’ on sijoitettu pohjoiseen ja kääntynyt kohti itää, joista jälkimmäistä on aina pidetty valon ja elämän puolena, ja että ’ihmisten ovi’ on sijoittunut etelään ja kääntynyt kohti länttä, mitä on samassa suhteessa käsitetty pimeyden ja kuoleman puolena; ja näin ollen on tarkkaan määritelty kaksi ilmentyneen maailman pysyvää tietä, joista toinen on valoisa, ja toinen pimeä; toisesta ei ol epaluuta [ei-ilmentyneestä ilmentyneeseen]; toisesta olento putoaa takaisin [ilmennykseen].6

Tämän jälkeen on jäljellä edelleen kuitenkin näennäinen ristiriitaisuus, mikä tulee selvittää: pohjoinen on osoitettu olevan korkein (uttara) piste, ja auringon nouseva liike on suuntautunut kohti tätä pistettä, siinä missä laskeutuva liike on suuntautunut kohti etelää, mikä näin ollen näyttäytyy alimpana pisteenä; kuitenkin talvipäivän seisaus, mikä vuodenkierrossa vastaa pohjoista ja merkitsee nousevan vaiheen alkua, on tietyssä mielessä alin piste, siinä missä kesäpäivän seisaus, mikä vastaa etelää, ja missä tämä nouseva liike pysähtyy, on samassa mielessä korkein piste, mistä laskeutuva liike sen jälkeen alkaa, tullakseen täydentyneeksi talvipäivän seisauksena. Tämän vaikeuden ratkaisu on siinä erossa, mikä on tarpeen tehdä, joka on ’taivaallisen’ ja ’maallisen’ järjestyksen välillä, joista ensimmäinen on auringon liike ja joista jälkimmäinen on vuodenaikojen liike. Yleisen analogian lain mukaisesti nämä kaksi järjestystä täytyy vastaavuudessaan olla käänteisiä toisiinsa nähden, niin että se mikä on korkeinta toisen mukaan tulee alimmaksi toisen mukaan, ja päinvastoin; ja näin ollen Jalokivitaulun hermeettisen lausunnon mukaisesti ’se mikä on ylhäällä [taivaallisessa järjestyksessä] on kuin se joka on alhaalla [maallisessa järjesteyksessä]’; tai evankeliumin sanonnan mukaisesti ’ensimmäiset [periaatteellisessa järjestyksessä] ovat viimeisiä [ilmentyneessä maailmassa]’.7 Sen sijaan ei le yhtään vähemmän totta, että se mikä koskee näihin pisteisiin liitettyjä ’vaikutteita’, pohjoinen pysyy aina ’hyväntahtoisena’ ja on käsitetty pisteenä mitä kohti auringon nouseva liike taivaissa on suuntautunut, tai suhteessa maailmaan, sisäänastumisena deva-lokaan. Aivan samalla tavoin etelä pysyttelee aina ’pahantahtoisena’, käsitettynä pisteenä mitä kohti auringon laskeutuva liike taivaissa on suuntautunut, tai suhteessa maailmaan, sisäänastumisena pitri-lokaan.8 Meidän tulee lisätä, että tässä yhteydessä maailmaa voidaan pitää esittävän siirtovaihteellisesti koko ’kosmoksena’, ja taivaita, saman transposition mukaisesti ’yli-kosmisena’ tasona. Tästä näkökulmasta nähden, ’käänteisyyden’ käsittäminen suhteessa ei pelkästään näkyvään maailmaan vaan koko kosmiseen maailmaan, tulisi myös soveltaa ’hengelliseen’ maailmaan mitä ylevämmässä mielessä ymmärrettynä.9

1 Tässä tulee mainita, että monesti keskiaikaisten kirkkojen portaaleissa esitetty eläinrata on järjestetty silä tavoin, että se viittaa selvästi tähän vuosittaisen syklin jakautumiseen.

2 Katso esimerkiksi Bhagavdgita, 8, 23-26; sekä katso edelleen ’Man and His Becoming according to the Vedanta’, kappale 31. Analoginen vastaavuus löytyy kuukausittaisessa syklissä, kuun kasvavan syklin ollessa samalla tavalla liitoksissa deva-yãnaan, ja kuun pienentyvän syklin ollessa liitoksissa pitri-yãnaan. Neljän kuun vaiheen voidaan sanoa vastaavan pienemmässä syklissä neljää aurinkosykliä, mitkä ovat neljä vuodenaikaa.

3 ’Jumalten ovi’ ei voi olla sisäänastuminen muutoin kuin siinä tapauksessa, kun on kyse joko jo ’vapautuneen’ olennon tai olennon, joka edustaa suoraa ilmausta ’yli-komisesta’ periaatteesta, vapaaehtoisesta laskeutumisesta ilmentyneeseen maailmaan. Mutta on ilmiselvää, että nämä poikkeukselliset tapaukset eivät koske niitä ’normaaleja’ prosesseja, joita me tässä käsittelemme. Huomautamme ainoastaan, että on helppoa ymmärtää tämän valossa, miksi Avatãran syntymän on käsitetty tapahtuvan talvipäivän seisauksen aikaan, mikä on kristillisessä traditiossa joulun aika.

4 Päivän aikana nouseva puolisko käsittää ajan keskiyöstä keskipäivään, ja laskeutuva puolisko ajan keskipäivästä keskiyöhön; keskiyö vastaa talvea ja pohjoista, keskipäivä kesää ja etelää; aamu vastaa kevättä ja itää (auringonnousun suunta), ja ilta vastaa syksyä ja länttä (auringonlaskun suunta). Näin ollen päivän vaiheet, aivan kuten kuukauden vaiheet, mutta vieläkin pienemmässä mittakaavassa, toistavat analogisesti vuoden vaiheet; ja aivan samoin on kyse yleisemmin ottaen mitä tahansa sykliä, mikä hyvänsä sen kesto onkaan, on luonnollisesti jaettu saman nelinäisen lain mukaisesti. Kristillisen symboliikan mukaan Avatãran syntymä tapahtuu ei ainoastaan talvipäivän seisauksen aikoihin, mutta myöskin keskiyöllä; kyse on siis kaksinaisesta vastaavuudesta ’jumalten oven’ kanssa. Toisaalta muurarillisen symboliikan mukaisesti vihkimyksellinen prosessi suoritetaan ’keskipäivästä keskiyöhön’, mikä ei ole yhtään vähemmän eksakti mikäli käsitämme tämän prosessin liikkeenä ’ihmisten ovelta’ kohti ’jumalten ovea’; vastalause minkä tästä voisi tehdä tämän periodin ’laskeutuvan’ luonteen vuoksi tulee ratkaistuksi analogian ’käänteisen käsitteen’ soveltamisella, kuten tulemme jatkossa näkemään.

5 Tämä on suoraan suhteessa eri traditionaalisten muotojen rituaalisen ’kiertämisen’ suuntaan. ’Solaarisen’ modaliteetin symboliikan mukaan tämä suunta on se, mihin tässä on viitattu, ’kiertämisen’ ollessa siten suoritettu keskipisteen mukaan mistä yksilö kääntyy jatkuvasti oikealle. ’Polaarisessa’ modaliteetissa se on suoritettu käänteiseen suuntaan edellä mainitusta, näin ollen keskustan ollessa vasemmalla yksilöön nähden. Ensimmäinen tapaus on pradakshinã, kuten sitä on käytety hindulaisessa ja tiibetiläisessä traditiossa; jälkimmäinen tapaus löytyy erityisesti islamilaisesta traditiosta. Ei ole varmaankaan ilman mielenkiintoa huomauttaa, että näiden ’kiertämisten’ suunta, joka kulkee vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, vastaa myös täysin näiden samojen traditionaalisten muotojen pyhien kielten kirjoitusten suuntaa. Vapaamuurariuden nykyisessä muodossa ’kiertämisen’ suunta on ’solaarinen’; mutta se vaikuttaa olleen päinvastoin ’polaarinen muinaisessa ’operatiivisessa’ rituaalissa, jonka mukaan ’Salomonin valtaistuin’ oli sijoiettu länteen eikä itään.

6 Bhagavad-gitã, 8, 26. Tässä yhteydessä voitaisiin huomauttaa, että ’valo’ ja ’pimeys’ määrittävät näitä kahta tietä, vastaten täsmälleen kauko-idän tradition periaatteita yang ja yin.

7 Tähän kaksinaiseen näkökulmaan vastaa muiden sovelluksien ohella se tosiasia, että maantieteellisissä tai muissa esityksissä ylhäälle asetettu piste voi olla joko pohjoinen tai etelä; Kiinassa se on etelä; länsimaissa se oli sama sekä roomalaisilla että myöskin osana keskiaikoja. Tämä käyttö on todellisuudessa, kuten olemme juuri sanoneet, kaikista korrektein mitä tulee maailmallisten asioiden esittämiseen, kuin taas päinvastoin, mitä tulee taivaallisiin asioihin, pohjoinen on se mikä tulee normaalisti asettaa yläpuolelle; mutta on sanomattakin selvää, että toisen tai toisen näkökulman vallallaolo, traditionaalisen muodon tai aikakauden mukaisesti, voi määrittää toisen asettamisen adoptoinnin jokaiseen kohtaan ilman erottelua; ja tässä mielessä joko pohjoisen tai etelän asettaminen yläpuolelle vaikuttaisi yleensä ottaen olevan linkittyneenä näiden kahden modaliteetin, ’polaarisen’ ja ’solaarisen’, eroavaisuuksiin, yläpuolelle asetetun pisteen ollessa se mikä katsojalla on edessään, kun hän orientoi itsensä jomman kumman mukaan, kuten tulemme selittämään seuraavassa alaviitteessä.

8 Tässä yhteydessä osoittakaamme sattumanvaraisesti toinen tapaus, missä samainen piste säilyttää pysyvän merkityksen läpi tiettyjen vaihteluiden, jotka käsittävät näennäiset käänteisyydet: orientaatio voidaan ottaa jomman kumman kahdesta ’polaarisen’ tai ’solaarisen’ symboliikan modaliteetin mukaan; ensimmäisessä tapauksessa, katsoen kohti pohjantähteä, eli kääntyen kohti pohjoista, yksilöllä on itä oikealla puolellaan; toisessa tapauksessa, katsoen aurinkoa meridiaanilla, eli kääntyen kohti etelää, yksilöllä on päinvastoin itä vasemmalla puolellaan; nämä kaksi modaliteettia ovat olleet käytössä erityisesti Kiinassa eri aikakausina. Niinpä etusijalle asetettu puoli on ollut joskus oikea ja joskus vasen; mutta toiminnallisesti kyse on ollut aina idästä, mikä on ’valon puoli’. Lisätkäämme, että myös muita orientaatiotapoja on olemassa, esimerkiksi kääntyminen kohti nousevaa aurinkoa; tähän viimeisimpään Sanskriitin nimitys etelästä dakshinana tai ’oikeana puolena’ viittaa; ja tämä on myös se, mitä käytettiin lännessä keskiaikaisten rakentajien suunnatessa kirkkoja. [Kysymykseen orientaatiosta katso myös ’The Great Triad’, kappale 7.]

9 Antaaksemme esimerkin tästä sovelluksesta, suhteellisen läheisessä suhteessa siihen, mitä tässä on käsitelty, koska näkyvän auringon ’kulminaatio’ on keskipäivällä, ’henkisen auringon’ kulminaation voidaan nähdä tapahtuvan symbolisesti keskiyöllä. Tämän vuoksi on sanottu, että he, jotka ovat vihitty muinaisuuden ’suuriin mysteereihin’, ’mietiskelivät aurinkoa keskiyöllä’. Tästä näkökulmasta katsoen, yö ei merkitse enää valon poissaoloa tai privaatiota, vaan pikemminkin sen periaatteellista ei-ilmennyksen tilaa, mikä vastaa tarkalleen pimeyden tai mustan värin korkeampaa merkitystä ei-ilmennyksen symbolina; ja meidän on myös tässä mielessä ymmärrettävä joitakin islamilaisen esoterismin tiettyjä opetuksia, joiden mukaan ’yö on päivää suotuisampi’. Voidaan myös huomauttaa, että mikäli ’solaarisella’ symboliikalla on tietty yhteys päivään, on ’polaarisella’ symboliikalla tietty yhteys yöhön; ja lisäksi, on merkittävää tässä yhteydessä, että ’keskiyön auringolla’ tulisi olla aistillisessa ilmennyksessä sen kirjaimellinen ilmennyksensä Hyperborealaisilla alueilla, eli primordiaalisen tradition tosiasiallisen alkuperän paikalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: