[Käännös] Julius Evola – Huomioita Logoksesta

Kun yksilö siirtyy hienovaraisten operaatioiden aikana älyllisen tiedon (intuslegere, sananmukaisesti ”sisäinen luenta”) piiristä, mikä kiertyy välttämättä auki FYYSISESSÄ AJASSA (ajan ensimmäinen ulottuvuus), läpi sarjan loogisesti yhtyneitä ajatuksia mielikuvituksen tai kuvien (imum ago = imago = toimia tai operoida imumin tai syvyyden kautta) kautta saavutetun tiedon piiriin, siirtyy yksilö tällöin lukemasta sitä, mikä on hänen sisällään toimimaan siihen, mikä on hänen sisällään. Siten operoija astuu henkisen inspiraation lävitse KESTON psyykkisen ajan piiriin (ajan toinen ulottuvuus).

En käsittele tässä tarkemmin operaation kolmatta ulottuvuutta, missä yksilö ei ainoastaan lue ja toimi sen suhteen mikä hänessä on sisässään, vaan aivan tosiasiallisesti on kosminen sisäisyys; tämä aktualisoi itsensä IKUISUUDESSA, tai kausaalisessa ajassa (ajan kolmas ulottuvuus). Tämän tiedon voi ihminen saavuttaa vain yhtäkkisesti, ja sitä kutsutaan henkiseksi intuitioksi (Latinan sanasta intueor = intus-eor = tulen johdatetuksi sisään = identifioidun = olen sitä tai tätä). Tässä tapauksessa ei voida puhua enää jonkin asian tietämisestä, vaan jonakin asiana olemista. Sille läheinen operaatio pitää sisällään itsensä siirtämisen toisiin olentoihin.

Tällä erää riittää KESTOSTA puhuminen, mikä on ajan tila, mikä ilmentää itsensä samanaikaisuutena. Se mikä on tapahtunut, se mikä tapahtuu, ja se mikä tulee tapahtumaan, ovat kolmasti läsnä (ilmeisesti ei-persoonallisessa tilassa) ja mitkä kietovat kolminaisuudessaan todellisen ja autenttisen avaruuden, mistä meidän kolmiulotteinen avaruus on ainoastaan kuva aikaan heijastuneena. Tätä täytyy selittää lisää.

Aina silloin kun silmämme tai ajatuksemme kiitävät tietyn ”avaruuden” lävitse, ne väistämättä ottavat tietyn määrän aikaa, niin vähän kuin se voi ollakin. Tämä on heijastunut avaruus, tai fysikaalinen avaruus. Toisin on psyykkisessä tai sielun avaruudessa, jonka todellinen nimi on kesto, jossa fysikaalinen tai kronologinen aika ei joko enää ole olemassa tai on valtavasti pienentynyt. Sarja ei enää ole olemassa, vaan pikemminkin muoto-kuva, jonka keho on kiedottu ajasta. Toisin sanoen, mitä on olemassa, on kuva, tai pikemminkin, ajan kuvat. Nämä kuvat ilmenevät psyykkiselle näölle psyykkisen ruumiin omaavista valoisista ja läpinäkyvistä olemuksista (aivan kuten maalliset ruumiit ovat muodostettu läpinäkymättömästä ja kiinteästä materiasta). Nämä läpinäkyvät psyykkiset ruumiit omaavat sisäisessä syvyydessään (imum ago) menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden samanaikaisen aktiviteetin, mitkä ovat toimintoja jotka ne ovat jo suorittaneet, kuin myös heidän tämänhetkiset ja tulevat toimintansa: näiden olemuksien toiminnot.

Voisimme sanoa, että siinä missä näiden kuvien (muotojen) profiili tai ulkoiset ääriviivat ovat suhteellisen vakaata kirkkautta (siitä niiden muoto), niiden sisäiset linjat, jotka näistä kuvista muotoutuvat niiden useilla tasoilla ja syvyyksillä, ovat liikettä. Tämä liike aktualisoi ja ilmentää itsensä äänenä. Kyse on sisäisestä äänestä, joka on havaittavissa ainoastaan täysin sisäiselle korvalle, mitä kutsutaan ”sydämen korvaksi”.

Nämä kirkkaat kuvat äänehtivät sisäisyydestään-liikkessä useille eri läpinäkyvyyden syvyyksille, ja nämä syvyydet ovat mitä nämä kuvat olivat, ovat, ja tulevat olemaan. Ne puhuvat ajasta; mutta todellisuudessa ne puhuvat kolmesta samanaikaisesta ”tempistä”, ja tämä kolminainen ajallisuus kaikuu synkronoidusti yhdessä ainoassa sisäisessä dynamiikassa, mitä voimme kutsua ”tulemiseksi”. Kuitenkin, niiden tulemisella on myös kolminainen ulottuvuus. Niiden oman olemuksen avautuminen, kaikuen ulospäin laajenevissa äänekkäissä kehissä (ensimmäinen ulottuvuus), kohtaa muita ääniä muista kuvista, mitkä tasoittavat niitä, toisinaan niiden kanssa harmonisoituen polyfonisesti, toisinaan sekoittuen ja hiljentäen toisensa. Ne aktualisoituvat tässä (todellisessa) musiikillisesssa draamassa, tällä samanaikaisella tasolla sekä konsonanttisesti (harmonia, tasapaino, rakkaus) että dissonanttisesti (vastahakoisuus, taistelu, sota). Tässä vastavuoroisuudessa (äänen toinen ulottuvuus) ne ilmenevät todellisina toimintoina, missä tämän tai tuon kuvan voitokkuus aiheuttaa taustalla olevan psyykkisen äänen presipitoitumisen sen alapuolella olevaan fysikaaliseen kehään (kolmas ulottuvuus), tullen täten ns. pidätetyksi ja kiinteytyneeksi aineellisuutena ulkoisessa maailmassa.

Tämän kosmisen taistelun ruumiit ovat niitä ”asioita” ja ”olentoja” joita me näemme fyysisillä silmillämme.

Kaikki ympärillämme olevat objektit ja muodot joita olemme kykenevä havaitsemaan aisteillamme eivät ole muuta kuin pidätettyjä ääniä, kuolleita ääniä, ääniä noiduttuna aineeseen. Me todellakin voimme herättää ne uudelleen tietoisuudessamme, ja jopa muuntaa ne eläviksi ääniksi sisäisessä äänimaailmassamme, sisäisen sanan vapahduttavien operaatioiden välityksellä, joita kutsutaan mantroiksi, maagisiksi kaavoiksi, mystisiksi ääniksi, tai kiehtoviksi tavuiksi. [Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että mantra tai kaava on ainoastaan astinlauta ja instrumentti, joka on tarpeen ”ristiinnaulitun” äänen herättämiseksi; mantra itsessään ei ole tämä ääni, mikä on olemassa ainoastaan havahtuneen yksilön elävässä ja inspiroituneessa sisällössä, ja on näin ollen aina luova (tulemisessa) eikä voi koskaan tulla toistetuksi stereotyyppisissä kaavoissa.]

Näiden äänien ”kuolema” näkyvässä muodossaan ei ole per se absoluuttinen kuolema; kyse on kuolemasta suhteessa äänelliseen arkkityyppiin mistä ulkoinen muoto on ainoastaan kuva (symboli): kyse on kuolemasta, mikä on todellisuudessa ainoastaan sisäisten kaikujen hiljeneminen, ja näin ollen karkotus absoluuttisen aktiviteetin paratiisista, hetkellisen inertian pysäyttämänä. (Näin ollen siis, kun havaitsemme maailman materiaalisella tavalla emmekä huomaa, että havaitsemme ainoastaan symboleja, havaitsemme todellisuudessa illuusion tai mayan. Hiljaisuuden tila tai suhteellinen inertia kulkee neljän progressiivisesti tiivistyvän vaiheen läpi. Nämä vaiheet vastaavat neljää vaihetta progessiivisessa lankeemuksessa luonnolliseen todellisuuteen:

1. Mineraalikunta. Ainoa äänen aspekti mikä on laskeutunut mineraalikuntaan on absoluuttinen ja välitön sen oman pysähtymisen akti. Ainoa asia, mikä on jäljellä äänestä mineraalikunnassa on tiheys, tai spesifi tai atominen paino, jonka primääriset ja vitaaliset muunnokset ovat ensimmäisiä kemikaalisia yhdisteitä (fyysisessä esoterismissa, arkkityyppisen äänen essenssiä on kutsuttu ”kemikaaliseksi eetteriksi”) ja sitten ”elektromagneettiset” suhteet, kuten painovoima, tasapaino, statistiikat, koheesio, molekulaarinen vetovoima, ja niin edelleen. [Inhimillisessä tietoisuudessa tämä tila vastaa syvempää unta kuin tavallinen uneton uni, mitä kutsumme koomaksi, katalepsiaksi, transsiksi, tai näennäiseksi kuolemaksi (= luuranko)]

2. Kasvikunta. Äänen elementti, mikä on laskeutunut siihen, sen lisäksi että se on tullut pysähdykseen, on saavuttanut toisen asteen, nimeltä mainittuna vaiheet järjestettynä sarjaan laskeutumisia, jotka ilmenevät käänteisessä järjestyksessä kasvikunnassa kehitysvaiheina, vaihdellen kasvien kasvamisesta kukintoihin. Kukinnon jälkeen, voimme havaita heikentymisen, hedelmän ja kuivumisen kautta, niin pitkälle kuin kasvin kuihtumisen ja mineraalisen hajoamisen. Ihmisessä tämä tila vastaa syvää unta ilman unia (= rauhasjärjestelmä).

3. Eläinkunta. Äänen elementti ei ole saavuttanut pelkästään pysähtymisen tilan aktia, ja pysähtymisen seuraavat prosessit, mutta myöskin resonanssin kieltämisen, mikä on kiertynyt itsesäilyvässä, erillisessä, objektiivisessa muodossa. Eläin on olemassa kokonaisuudessaan muodossaan (lajissaan), mutta sen liikkuminen on ainoastaan näennäistä. Tämä johtuu siitä, että siinä missä muodossa (lajissa) voimme löytää jokaisen lajin tyypillisen vaiston ilmentymisen, eläimen liikkuminen (esimerkiksi verrattuna kasviin, joka ainoastaan kasvaa tai kehittyy) on sen oman muodon liikkumisen olemus eikä todellinen liike. Liike on pikemminkin kuva mitä eläin ei omaa sisällään, vaan ulkopuolellaan: kyse on symbolista mikä ei ole laskeutunut siihen, ja mikä toimii siihen nähden, muodostaen sen ulkopuolelta, vaistona, viisautena joka on heijastunut siinä, käännettynä liikkeeksi (automaattinen liike suhteessa yksittäisen eläimen tietoisuuteen). Eläin uneksitaan liikkeeseen olemusten toimesta, joiden essenssi on liike: niinpä näyttää siltä kuin eläin liikuttaisi itseään, vaikka todellisuudessa se on liikutettu. Aivan kuin ihminen, kun tämä nukkuu, uneksii liikkuvansa ympäriinsä, vaikka hän ei olekaan näiden liikkeiden alkuperä (en puhu tässä ihmisestä joka on yli-tietoinen, vaan tavallisesta, keskinkertaisesta yksilöstä), aivan samoin eläimen muoto on unta-liikkeessä, tai uni olemusten uneksimana, joiden uni luo äänen eläimiä, jotka ovat vastakkaisten voimien pysähdyttämiä, mitkä laskeutuvat fyysisiin eläinlajeihin maan päällä.

4. Ihmiskunta. Koko ääni laskeutuu ihmiseen sisäisenä, autonomisena yksilöllisenä elämänä. Pysähtymisen toiminta (tiheys), ollen lävistettynä sen omana laskeutuvana prosessina (kehitys), ja sen oman resonanssin kieltämisenä (muoto), ottaa myös itseensä koko prosessin liikkeen. Tämän liikkeen merkitys on uudelleen muotoiltu ihmisen sisästä, ja se ulkoistuu kielenä. Inhimillinen kieli (”kielellä” tarkoitan kaikkia ilmaisun merkkien systeemejä, mukaan lukien eri taiteet) on Logoksen kuva. Kuten olen sanonut, ihmisessä löydämme koko äänen prosessin merkityksen (erityisesti kosmisen tulemisen), ja tämä on ilmaistu koko inhimillisen liikkeen vaihtelussa, ja koko kehollisessa järjestelmässä. Katsoessamme yksilöä, emme näe ainoastaan tiheyttä kehitysprosessissaan, mukaan lukien muodon joka ilmaisee tiettyä sisäisyyttä, vaan näemme aina muodon liikkeessä, joka liikuttaa itseään (myös levon aikana) hyväksyäkseen ja ulkoistaakseen ykislöllisesti universaalin merkityksen.

Tämä koko puhuvan tietoisuuden tila ihmisessä on täydellisen hereilläolon tila. Toisin sanoen, Homo erectus, joka ollen liikkeesä paljastaa oman sisäisyytensä universaalina sisäisyytenä: tämä on Ihminen.

Jokainen on tietoinen morfologisesta näkökulmasta, jonka mukaan kasvin lehti ei ole muuta kuin pienen mittakaavan kasvi, ja päinvastoin, kasvi ei ole muuta kuin lehti suuressa mittakaavassa. Aivan samoin, ihmisen kehollinen muoto ei ole muuta kuin hänen oma kielen elin, aivan kuten kielen elin on pienessä mittakaavassa koko yksilö. Koska ihminen omaksuu ja summaa itsessään aikaisemmat tilat (mineraali-, kasvi-, ja eläintilat), seuraten tätä polkua voimme tulla, progressiivisen intensiteetin kautta, siihen transsendenttiseen näkemykseen, että inhimillinen kieli elää itsensä kautta kaikkien universumin muotojen kaikumaisen olemuksen.

Tämä vihjaa inhimillisen vapauden olemuksen merkitykseen; tämä merkitys nousee esiin olennon tietoisuudessa, joka on kykenevä nousemaan tai laskeutumaan olemisen tikapuita pitkin (aina mineraalitasolle ja alemmas, ja aina ylös Isään saakka) olemuksensa kolminaisuuden kautta (ajatukset, tunteet, tahto). Tämä olento elää yksittäisissä, mutta eritellyissä liikkeissä (suhteet eri ihmiselinten välillä) ja puhuu ulkoisissa liikkeissä (sanat, teot, aktiviteetit, raajojen liikkeet, ylitietoisuuden toiminnat). Nämä kyvyt syntetisoituna antavat sille voiman vetää alas olentoja arkkityypisestä äänestä aistittavaan muotoon (sana-muoto), luomisen olentoja sen omiin inhimillisiin luomisiin. Ne antavat myös tälle olennolle voiman vapauttaa ja lähettää omille teilleen Logoksen alkuperäisen äänen, fyysis-luonnollisten rajoitusten ulkopuolelle, jo valmiiksi luotuja olentoja, hierarkioiden luovassa Sanassa. Tästä loistaa esiin se syvä tuntemus jonka mukaan maailman aspektit ja olennot eivät ole muuta kuin nimiä; ja nimien nimi on Ihminen, täysin tietoisena Itsessä individuoituneesta kosmisesta sanasta.

Yksi viimeisistä tämän esseen ajatuksista: se mikä todella merkitsee ei ole niinkään paljon se, että kaikki asiat voidaan siirtää tietoisen sanan tasolle, ja tulla käännetyksi sanoiksi; pikemminkin päinvastainen on totta, nimittäin että maailman aspektit ja olennot (luodut, objektit, enkelit, demonit, jne.) eivät ole mitään itsessään, vaan enemmän tai vähemmän kirjattuja (fiksoituneita) universaalin kielen ja Logoksen kirjaimia.

Ihminen todella (ja ainoastaan) ilmaisee koko oman olemuksensa tässä kirjaimistossa, progressiivisessa liikkeessä kohti oman olemuksensa tietoista aktualisointia, mikä ei ole maailman määrittämä olento, vaan päinvastoin artikulaattori, vapahtaja, maailman luoja. Luodut olennot ja asiat ovat pidätettyjä inhimillisiä sanoja. Se tosiasia, että ihminen kävelee ympäriinsä, fyysisillä jaloillaan, hänen omien sisäisten liikkeidensä hyvin muodostetussa metsässä (mitkä ovat tulleet hänelle ulkoiseksi), on todistus hänen itsensä ja maailman välisen yhteyden tiedostamisen menettämisestä. Se on myös sisäisten esteiden (nimeltä mainittuna illuusioiden) mitta, joka hänen tulee voittaa tunnistaakseen ja aktivoidakseen Logoksen itsessään, ja tämän jälkeen palauttaa ulkoinen luonto ulkopuolellaan Logoksen tilaan.

Näin ollen on varmaa, että kaikki, alkuperäisessä periaatteessaan (ei vielä ajassa) ja ulkoisen maailman yhtenäisen prinsiipin aineksissa ja aspekteissa, on ehdottomasti Elävä Sana. Hiljalleen muuntaen tämän häntä ympäröivän kuoleman maailman Eläväksi Sanaksi ihminen syö taivaallista Leipäänsä, josta maallinen leipä on ainoastaan symboli noiduttuna raskaaseen materiaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: